keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Personointia Sumerissa ja Suomessa

Sivistyssanakirja kertoo
personoida - elollistaa, olennoida, sielullistaa, esittää käsite henkilöityneenä
© suomisanakirja.fi 2013


Personointi on eräs avainkäsite yrittäessämme nykyajan ihmisinä katsella sumerilaisten maailmaa heidän omien kirjoitustensa avaamasta ikkunasta.

Dumuzid ja Inana ovat itse moniulotteisia useamman eri asian personointeja, jossa vahvana taustana on Sumerin luonto, vuodenaikojen vaihtelu hedelmällisestä talvesta rutikuivaan auringon polttamaan kesään.

Nergalin ymmärrämme nykyihmisinä paremmin, kun luettelemme mitä kaikkea aktiivisesti kuolemaa aiheuttavaa pelottavaa hänen hahmoonsa liitettiin.

Dumuzid rukoilee aurinkoa, Utua, joka kuulee suosiollisesti tämän pyynnön ja toteuttaa sen. Viisas mies Suen tietää ajat kuuna taivaalla. 

Ratkaisevan tärkeä kuokka, jolla kastelukanavat kaivettiin, ei itsesään ole henkilöitymä, mutta siihen littyy vahvasti Nippurin Enlil-jumala, persoona, joka antaa kuokan mustapäisille ja joka siunaa peltojen runsaan sadon.

En tahdo yksinkertaistaa tai trivialisoida personoinnin olemusta, vaan yksinkertaisesti kiinnittää siihen huomiota. 

Tämä ei suinkaan rajoitu vain sumerilaisiin, ajoihan Jeesus sairaasta pojasta pahan hengen, joka häntä viskoi milloin tuleen, milloin veteen (Markus 9:14-29). 

Tunsivathan muinaiset suomalaiset metsän valtijan Tapion. Vaikka metsä sinänsä ei ollut "henkilö" sen olemuksessa oli ihmisenkaltainen persoonallinen hahmo, joka oli otettava huomioon metsässä liikuttaessa.


Miksi henkilöityminen?
Biologisena lajina ihminen erottuu muusta luomakunnasta aivojensa monimutkaisuuden ja niiden tuottaman itsetajun suhteen. 

En väitä, etteikö esimerkiksi kissalla olisi tajua omasta itsestään. Varsin korkea käsitys, itse asiassa...

Ihmisen taju itsestään on omaa luokkaansa, hän on "minä, me" ja toiset ovat "sinä, hän, te, he ja ne". Hän on ajatteleva, suunnitteleva, hyvää tahtova tai pahaa hautova, pyyntöjä kuuleva, niihin vastaava tai ne torjuva, toimenpiteisiin ryhtyvä tai täysin saamaton, hereillä tai unessa, selväpäisenä tai umpihumalassa.

Esimerkiksi nämä persoonallisuuteen kuuluvat piirteet ja muut ovat niin ylitsekäyviä ihmisen olemassaolossa, eksistenssissä, että esihistorian aamuhämärästä tulevassa sumerilaisessa näemme väkevän taipumuksen projisoida samankaltaisia piirteitä sekä esineelliseen todellisuuteen, että etenkin henkiseen ja hengelliseen todellisuuteen.

Ihminen yksin kaikkien luotujen joukossa on uskonnollinen olento, homo religiosus. joka käyttäytyy yksin ja yhdessä rituaalisesti ja jonka mielessä on uskonnollisten symbolien semioottinen metsä, meemien diversiteetti.

Polyteismin moneudessa, ja kristillisen pyhimyskultin rikkaudessa, opitaan kytkemään persoonia asioihin, on personioimisen kulttuuriperinne ja uskonnollinen perinne.

Jotkut ajattelevat, ehkä eivät aivan harvat, että myös juutalais-kristillinen ja islamilainen uskonto, jossa Taivaan Isä on kaiken olevaisen takana, perimmäinen persoonallinen vaikuttaja, kuuluu tähän ihmisenä olemisen personoimisen kategoriaan.

Ajatus, että jumalat ovat ihmismielen tuotetta, ei ole kaukana siitä ajatuksesta, että juutalaisten Abba, Isä, on myös ihmismielen tuote, eikä välttämättä todellisesti olemassa oleva henkilö.

Kun pyhä Raamattu sanoo
"Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät."
1 Ms 1:27

moni aikamme ihminen sanoo sen sijaan
"ihminen on tehnyt jumalat ja Jumalan omaksi kuvakseen"

Kristinuskon huikein vastaus tähän aivojen tuottamaan ajatusten maailman näkemykseen on inkarnaatio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti